Vihollisuuden politiikka

Donald Trumpin vaalivoiton jälkimainingeissa ei keskustelun sähköistymiselle ole näkynyt niin vertaa kuin loppuakaan. Kolme seikkaa ovat nauttineet huomion pääasiallisesta keskittymisestä: mikä tämän aiheutti, miksi juuri kukaan ei osannut ennustaa sitä ja mitä tapahtuu seuraavaksi.

Liikkeellä olevista teorioista Trumpin nousulle (joita heitetään klikkimereen kuin verkkoja silakoille) silmiini on pistänyt kaksi merkittävää ehdokasta. Molemmat odotetusti liittävät ilmiön laajempaan oikeistopopulismin rehottamiseen länsimaissa. Ensimmäiset jäljet sylttytehtaalle löytyvät globaalista, uusliberaalista taloudesta, joka jakoi mm. Yhdysvalloissa kansalaiset voittajiin ja häviäjiin. Musta pekka jäi käteen ns. rust belt -vyöhykkeen duunareille, joiden tehdastyöpaikat lennätettiin halpatyömaihin, samalla lennolla rikkaimman 1%:n verojen kanssa. Laissez-faire ja trickle down talousopit pettivät kansanosan, jonka pettymys purkautui Brexitin ja Trumpin kaltaisten nationalististen, protektionististen projektien kannatuksena.

Toisekseen tarjolla on rasismi. Muukalaisviha, varsinkin islamophobia, on ollut näyttävästi esillä oikeistopopulismin retoriikassa jo vuosia. On paljon luotettavaa näyttöä sille, että sekä Brexitin Leave-porukalla että trumppilaisilla oli vahva etnis-nationalistisen puhtauden motiivi mielessään äänestyskopissa – lukemistani artikkeleista Vox:n Zack Beauchaump antaa tästä argumentista vahvan, perusteellisen tiivistyksen.

Kuten Zackin mainitsee, taloudellinen ja etninen motiivi eivät missään nimessä ole ristiriidassa keskenään, vaan pikemminkin muodostavat yhdessä jonkin sortin riittävien ja välttämättömien syiden kimpun. Omasta teoreettisesta katsannosta riippuen voi sitten painottaa jompaa kumpaa tai lisäillä muita tekijöitä.

Nämä teoriat olivat ilmassa jo ennen vaaleja, ja Brexitin jälkeen niihin olisi (jälkiviisaana) kuvitellut kiinnitettävän enemmän huomiota. Silti pahiten lankaan lankesi Yhdysvaltojen oma valtamedia, kuten Jim Rutenberg The New York Times:n analyysissään tunnustaa. Helsingin Sanomissa Jussi Pullinen kysyy saman asian perään, ja vastatessaan päätyy mielenkiintoiseen huomioon: liberaali media ei missään vaiheessa ottanut Trumpia vakavasti. Tämän kustannuksella naurettiin avoimesti monissa kuumimmissa keskuteluohjelmissa. Jimmy Fallon pöllyttämässä Trumpin tukkaa summaa hyvin liberaalin median asenteen koko vaalitaiston jaksolta.

Vakavimmin media Trumpiin suhtautui tämän laukoessa epäsovinnaisia kommentteja jostain ihmisryhmästä tai kun hän silmää räpäyttämättä valehteli, minkä ehti. Independent:n listaa selaillessa ei voi kuin muistaa hiljattain trendiytynyttä termiä totuuden jälkeisestä (post-truth) politiikasta, jonka mukaan totuudella ei enää julkisessa keskustelussa ole niin paljon merkitystä kuin joskus muinoin.

Paul-Erik Korvela kuitenkin muistuttaa siitä, miten on “kohtuullisen vaikea löytää aikakautta, jolloin totuus olisi ollut erityisesti arvossa politiikassa”. Hän perustelee kantansa niin hyvin, että herää kysymys, miksi “totuudesta” tulisi politiikan yhteydessä puhua ollenkaan, sikäli kuin “eri versiot totuudesta ovat usein vain ideologisia eroja”. Mistä pääsemmekin kysymykseen siitä, mitä tapahtuu seuraavaksi.

On virhe ajatella, että Trump tai Brexit olisivat olleet jonkinlaisia virheitä, perustuneet pohjimmiltaan valheelliseen informaatioon tai vain ihmisten “tyhmyyteen”. Trump ei ole vitsi; ei koskaan ollutkaan. Alkuun palataksemme, mihin Trumpin suosio perustuikaan? Kahta mainittua teoriaa yhdistää ainakin se, että molemmat nimeävät selvän vihollisen, jota vastaan hyökätä. Washingtonin ja Wall Streetin eliitti, muslimit ja laittomat siirtolaiset, molemmat asettuivat Trumpin viestissä eivät vain syyllisen, vaan ennen kaikkea vihollisen asemaan. Trump muistutti länttä Carl Schmittin ajatuksesta, että politiikassa on viime kädessä kyse vihollisesta, tämän tunnistamisesta.

Politiikka alkaa vihollisen tunnistamisesta. Schmittin keskeinen kritiikki aikansa liberaalia demokratiaa kohtaan oli, ettei se kyennyt puolustamaan itseään vihollisiaan kohtaan, koska liberaalille politiikka oli lähinnä teknokraattista asioiden managerointia, yksilön suojelemista valtiota vastaan. Trump edustaa ei niinkään uutta tapaa ajatella faktoista, vaan vanhaa tapaa ajatella politiikasta; politiikasta, joka keskittyy ryhmien identiteetteihin suhteessa toisiin ryhmiin, joissa “me” olemme täällä ja “ne” ovat tuolla, valmiina käymään kimppuumme.

Miten vastata tähän vihollisuuden politiikkaan? Painostamalla faktoja, järkeä, deliberaatiota – siis jatkamalla perusliberaalilla linjalla? Vaiko vastaamalla populismiin populismilla, identiteettiin identiteetillä, vihollisuuteen vihollisuudella?

Trump osoitti, etteivät identiteetit ole hävinneet politiikasta mihinkään – päinvastoin. Schmittiä mukaillen voisi sanoa, että siinä missä klassinen liberaali politiikka keskittyy “asioihin”, identiteettipolitiikka keskittyy “ihmisiin”, eli ryhmäidentiteetteihin, jotka pääasiallisesti asetetaan toisia ryhmiä vastaan. Kysymys liberaaleille, vasemmistolle ja muille trumpilaisuutta vastustaville tahoille on, tulisiko taistella lopulta pelaajaa vaiko peliä vastaan. Kuinka paljon populismia meillä on varaa luovuttaa oikeistolle ennen kuin se kääntyy meitä vastaan? Kuinka paljon meidän tulee omaksua tämän uuden-vanhan pelin sääntöjä voittaaksemme siinä? Kuinka pitkälle tätä tietä voimme kulkea ennen kuin häviämme itsemme?

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s